I'm back!

Siis täällä taas! Katkoa blogista on ollut sellaiset 10 kuukautta joka nyt kun mietin on aika pirun pitkä aika - mikä toisaalta on todella hyvä asia koska se todistaa, ettei tänä aikana stp:stä ole ollut merkittävää haittaa elämässä! Mutta miksi tulin takaisin? Koska elämä muuttuu - tällä hetkellä oma sosiaalinen elämäni on vaakalaudalla ja tiedän, että jos en ryhdy toimeen niin periaatteessa syrjäytyminenkin on mahdollista, joten nyt mielestäni on vihdoin taas aika ottaa Triple Dot esiin.

Olen tällä hetkellä 18 vuotias abiturientti. Kirjoitukset ovat takanapäin ja elämä edessä - tai sitten ei, jos ei saa kannettua itseään eteenpäin uusiin haasteisiin. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään, missä pitäisi käydä säännöllisesti koska koulutieni on tältä erää loppu eikä töitäkään vielä ole. Syrjäytyminen olisi nyt helppoa mutta ei, minen siihen rupea vaan aion nousta. No. Aioinhan minä jo aikaisemmin mutta huomasin tämän pelkoilun vaikeuttavan asiaa hieman. Esimerkiksi töitä on hieman hankala saada kun ei kykene soittamaan tai vastaamaan puhelimeen. Entäs vaikkapa hammaslääkäri? No, kutsua ei enää tule joten sinnekkin pitäisi soittaa. Ja arvatkaas keltä edelleen puuttuu nettipankkitunnukset kun niiden hakemiseen pitäisi varata aika - puhelimitse.

Tämän blogin avulla aion pitää muistiinpanoja ongelmistani ja edistymisestäni. Kärkisijalla ja erittäin kiireellisenä projektina juurikin puhelimella vieraille ihmisille soittaminen & vastaaminen. Minähän perhana saan itseni onnistumaan!

En todennäköisesti tule päivittämään merkittävän usein koska ongelman unohtaminen ja tilanteisiin syöksyminen on auttanut omalta osaltani usein. Siis se, että märehdin asiaa täällä internetissä ei ole paras hoitokeino mutta haluan silti laittaa asioita ylös ja mikä tärkeintä, tiedostaa onnistumiseni. Usein asiat, jotka joskus ovat olleet äärimmäisen hankalia mutta joissa olen vihdoin onnistunut ja saanut ne laskeutumaan helppojen tasolle unohtuvat - koska ne ovat niin arkipäivää nykyisin en enää arvosta sitä suurta taistelua onnistumiseni takana. Haluan muistaa kaiken hyvän ja valaa sillä uskoa itseeni jatkossakin.

Mitä on tulossa? No näitä ainakin!

Uusia tuttavuuksia

Todennäköisesti ei-niin-sulavaa tutustumista yöelämään

Awkward juttuja

Juurikin näin

Ja myös tätä! Miten liittyy aiheeseen? Vieraile useammin ja saat tietää :D

P.S. Aion lähipäivinä laittaa tänne jonkinlaisen taulukon tai kuvan, josta löytyy kaikkia asioita, jotka ovat minulle hankalia tehdä. Esimerkiksi silmiin katsominen, auton katsastaminen, julkisesti urheileminen -- kaikkia tämänkaltaisia, voisin lajitella ne vaikkapa neljään tai viiteen vaikeusasteikkoon ja aina kun saan yhden toteutettua, merkata sen jollain tapaa. Ehkä tämän elämänhaasteen saisi muutettua peliksi? Who knows. ;)

Kuinka selvitä ensimmäisestä työpäivästä

No niin, nyt on ensimmäisestä työpäivästä päiväkodin keittiössä selvitty! Seuraavassa muutama asia, jotka haluaisin kaikille vastaavassa tilanteessa oleville, turhaan stressaaville sanoa.

Ensinnäkin, jos olet äärimmäisen ujo, päivää edeltävä "paniikki" lienee tuttu. Itseasiassa tällä kertaa se oli minulla äärimmäisen suuri, pelottavan suorastaan. Muutaman kerran puhkesin itkuunkin ja hyvä kun en matkalla töihin ajanut ojaan. Mutta myönnetään nyt se fakta, ettei se uuteen työpaikkaan meno ole läheskään niin kamalaa kuin kauhufantasiamme antavat ymmärtää ja töissä olo helpottaa kummasti. Aamulla miltei annoin ylen, nyt ei tunnu enää missään. Suosittelen, että ennen ensimmäistä töihin lähtöä koitatte sulkea koko työn mielestänne - älä pohdi, mitä sanot ensin ja kelle äläkä suunnittele MITÄÄN töihin liittyvää. Anna tilanteen tulla vasten kasvoja.

Kaikkien työpaikalla olijoiden kanssa ei tarvitse kaveerata eikä näiden kanssa seurusteluun ole pakko tuhlata vähäisiä varastojaan mutta kannattaa kuitenkin satsata muutamaan tyyppiin. Auttaa mielettömästi, jos tulet toimeen kaikkien niiden kanssa, jotka tulevat tekemään paljon töitä sinun kanssasi. Yksi paras tapa "tehdä tuttavuutta" on kyseleminen - tartu kaikkeen mahdolliseen puheenaiheeseen ja kysy työtoverisi elämästä. Ihmiset rakastavat puhua itsestään, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Muista kuitenkin kohtuu kaikessa, kukaan ei halua kertoa henkilökohtaisia asioitaan tuntemattomalle saatika koe miellyttäväksi jatkuvaa utelua. Kysy esim. miten toinen päätyi kyseiseen työpaikkaan, toimii aina.

Oma-aloitteisuus, ahkeruus... Tällaiset perusasiat on tärkeitä. Muistakaa myös katsoa ihmisiä silmiin! Se on ihansama miten mahtava työntekijä sä olet tai paljonko kyselet kysymyksiä jos et katso silmiin. Huom katso, älä tuijoita. Entinen pomoni tuijotti. Se oli karmivaa. Ensimmäisenä päivänä kättely on myös tärkeää, periaatteessa jokaista, jolle nimensä jossain yhteydessä kertoo, pitää/voi kätellä. Vaikka se saattaakin tuntua jollain tasolla hölmöltä, on se kuitenkin Suomessa tapa ja kohteliasta.

Tässä minun huomautukseni ensimmäisiä työpäiviä varten, toivottavasti kaikki ujot selviävät hengissä (kesä)töistään!

Ainiin juu miltei unohdin, suosittelen ennen toista työpäivää käymään metsässä kävelyllä. Se rauhoittaa ja virkistää ;)

Coming UP

Hellouu jälleen, mitä suurimmat pahoitteluni aivan liika pitkästä päivityskatkosta, nyt ollaan taas vauhdissa.

Ylihuomenna eli maanantaina aloitan kuukauden mittaisen kesätyöni. Jännää ja kamalaa ja hirvittävää, ei voi muuta sanoa. Paikka on kunnalta "voitettu" arpajaisissa eli en ole mitään vaativaa sen saamiseksi tehnyt. Pääsin erääseen kunnan päiväkodin keittiöön apulaiseksi, todennäköisesti vain astioita pesemään koska eihän Suomessa saa mitään tehdä ilman kaiken maailman lupia (hygieniapassi).

Miltä uuden työn aloittaminen tuntuu? No hirvittää tietenkin ja tuskin tulen edeltävänä yönä unta saamaan. Enköhän mä siitä kuitenkin voittajana selviä (toivottavasti) ja pääse illalla laittamaan postausta päivän saavutuksista ja tunteista. Ehkä opin jotain ja voin jakaa tietouttani eteenpäin. Tuskin kuitenkaan ;D

Tulevaisuutta pohtimassa..

Jo jonkin aikaa olen ajatellut - siis yleisesti kaikkea mitä voikaan ajatella - ilman sosiaalifoobikon näkökulmaa. Se on ollut aika rauhottavaa, puhdistavaa jos niin voisi sanoa.

Olen ajatellut muun muassa tulevaisuuttani, minkä ammatin valitsisin ja niin pois päin. Kummasti ne vaihtoehdot lisääntyy, kun jättää "ongelmansa" huomiotta. Se onkin se hankala homma tässä kaikessa; pitäisikö ammatti valita sen perusteella, miten ujous ja fobia vaikuttaa vai jättää se pois laskuista? Mä en haluaisi ajatella rajoitetusti, koska onko se nyt sitten kummiskaan parempi? Jos päätän helpottaa stressiäni ja valita postinjakajan taikka varastotyöntekijän ammatin niin seuraako siitä kuitenkin vain tuskallinen tie kenties jopa itsemurhaan? En ole itsetuhoinen mutta johtaisiko järjestelmällinen ihmisten karttaminen lopulta siihen? Mehän ollaan vaikka kuinka kiellettäisiin niin laumaeläimiä.

Mä rakastan elokuvia, varmaan koska niitä skidistä pitäen olen seuraillut. Se kauneus ja tarinan lumo, kaikki sellainen niin kiinnostaa, omiakin ideoita elokuvien aiheeksi olisi. Siksi mä haluaisinkin työskennellä elokuva-alalla. Ensimmäisenä tulee mieleen näyttelijä (jossa ujot kuulemma ovat luonnon lahjakkuuksia, puskaradiosta kuultua). Ei mulla kuitenkaan mitään välttämätöntä tarvetta olisi näyttelijäksi, vaikka olisivathan ne ihanat iltapuvut kaikissa gaaloissa mukavia ja eri rooleihin eläytyminen jännää mutta ei pakottavaa tarvetta. Ehkä ohjaaja, tai kameramies. Maskeeraaja tai käsikirjoittaja? Ohjaajana olisi mukavaa... Pieni kämppä Lontoossa tai New Yorkissa, josta sitten olisi helppo liikkua aina projektien perässä sinne tänne. Kiirettä, taidetta ja epäsäännöllisiä palkkoja. Lattea ja hankalia alaisia.

Tässä unelmassa ei ollut rajoituksia eikä sen suunnittelemiseen tuhlattu fobian valtaamaa aivolohkoa. Se kuulostaa musta tosi hienolta tavoitteelta ja täysin tavoitettavissa olevalta kunnes... Ehkä matka tuohon olisi niin shokeeraava että pelokas puoli kärventyisi niin pahasti, että se lakkaisi toimimasta. Kenties, olisi kyllä hienoa. Joskus kun haaveilen kaikesta mitä voisinkaan tehdä ja pelko puoli puskee päälle mietin, mitkä ovat plussia ja miinuksia. Miinusta on ihmisten pelko ja sosiaalinen kankeus. Plussaa on fyysinen toimintakyvykkyys, taiteellisuus, idearikkaus, perus englanninkielen taito, vapaus, länsimaisuus. Minulla ei sinänsä ole mitään sellaista ongelmaa, mikä olisi täysin varma, peruuttamaton este haaveelleni.

Jos olisin niin sanotusti normaali reipas suomalainen tyttö, lähtisin lukion jälkeen yksin välivuodeksi Englantiin. Hankkisin piskuisen haisevan kämpän ja hommaisin rupuisen työn. Ilmoittautuisin harrastelija teatteriin ja esim. jooga kurssille tutustuakseni muihin. Viettäisin sen yhden vuoden siellä ja harrastaisin taidetta ja opettelisin kielen ja aksentin niin hyvin kuin vain mahdollista. Vuoden jälkeen jos olisin edelleen kiinnostunut elokuva-alasta, hakisin kaikkiin mahdollisiin opinahjoihin Englannissa, joissa näyttelyä opetetaan. Jos olisin kiinostunut jostain muusta, tulisin kenties takaisin Suomeen ja hakisin jatko-opiskelemaan.

Niin mä tekisin. Ehkä teenkin.

Päivityskatko

Hetkeen en ole kirjoittanut ja ainakaan seuraavaan viikkoon en tule kirjoittamaankaan MUTTA se ei tarkoita että näinkin nuori blogi olisi tiensä päähän tullut.

Viime viikkoina olen vähän repsahtanut, niin laihduttamisesta kuin niinkin simppelistä asiasta kuin nukkuminen. Siis nukkumisella on sanoinkuvaamattoman suuri vaikutus mun elämäni laatuun. Sitä vain ei ikävä kyllä huomaa muuta kuin liika myöhään... Koko ajattelutapa ja asioiden näkeminen/pelkääminen muuttuu kun on tunti univajetta, puhumattakaan pari viikkoa kestäneestä 3h per pvä vajeesta. Rupesi maailma näyttämään niin kammottavalta että pariksi päiväksi varasin reippaasti aikaa unelle ja kas kummaa kun kirkastu.

Olen siis vihdoin "raittiina" ja valmiina menossa mutta ups, koeviikko iski. Seuraava viikko menee siis kokeisiin lukien ja dieettiä korjaillen. Taiteillakkin voisi, jos saisi tehtyä itsestään hyödyllisen. Pointti oli siis se, että hetkeen ei tekstiä tule mutta että se ei tarkoita ettäkö olisin pienokaistani hylkäämässä. ;)

Vinkki kaikille tuoreille ujoille/mahdollisille sos. foobikoille: